Aavistelin jo keskiviikkoiltana, että jotakin on taas tekeillä. Minut nimittäin suurista vastusteluistani huolimatta upotettiin vettä täynnä olevaan pesuvatiin. Pestiin ja huuhdeltiin, taas pestiin ja vieläkin huuhdeltiin - olin uitettu kissa. Lopputuloksena myös naarmutettu mamma ja hölmistyneet paimensukuiset alamaiseni. Kieltämättä tuli kyllä puhdas olo ja sain köllötellä lämpimän pyyhkeen sisässä mamman sylissä kuivatuksilla - päätteeksi sitten vielä harjailtiin turkki mahan alta suoraksi. Kampaamisen olisi voinut jättää väliin, sillä muutama takun alun suoristus nipisteli ikävästi ja mamma saikin palkaksi vielä muutaman lisänaarmun - mitäs nipistelee!

Meni sitten pari päivää ihan tavanomaisesti leikkiessä, nukkuessa, syödessä ja pentuja katsellessa. Me kaikki - siis minä ja paimensukuiset - istuskelemme vierekkäin rivissä pentuhuoneen aidan takana: nuuskuttelemme kantautuvia hajuja ja kuuntelemme karvapalloista lähteviä vinkaisuja, haukahduksia ja suoranaista kiljuntaakin. Lähempää tuttavavuutta en ikäväkseni ole päässyt vielä tekemään.

Lauantaina mamma toi boksini olohuoneeseen. Täytyihän minun uteliaasti mennää sinne tutkiskelemaan ja päädyin suljetun oven taakse. Mamma oli aamusta kertoillut, että pääsen Enni-siskoa ja Unna-emoa sekä muita pentukotini kissoja moikkaamaan sekä tietysti omaa kasvattajaani <3. Joten autoon ja ajelu kohti Riihimäkeä. Parin ajelukilsan ajan yritin protestoida naukuen, että voisin kotiinkin jäädä. Kerran mouraisin niin lujaa kuin ikinä pystyin ja pelästytin mamman: meinasi ajaa lumipenkkaan pelästyksissään.Sen jälkeen ajattelin viisana kissana pysyä hiljaa, jotta pääsemme ehjänä perille.

Pentukoti vaikutti tutulta paikalta. Lempi kiipeilypuuni mökin kera oli paikallaan, mukava makoilu sohva niinikään ja liskoterraario, joka on aina mielenkiintoinen. Pentuhuoneessa sain rauhassa  muistella varhaisvaiheitani. Sitten Enni-sisko tuli käymään, tosin turvallisesti kasvattajani sylissä. Siskolle oli kyllä pakko murista ja sihistä; en oikein enää muistanut miten toisten kissojen kanssa seurustellaan ja sisko ei osannut koiraa.... Ennin silmät pyöristyivät tyrmistyksestä ja vähän meikäläistä taisi nolottaa. Laumanjohtajakissa Nepo kokeili myös onneaan pariinkin kertaan. Toisella kerralla lymyilin terraarion päällä ja pääsin vähän murinasihinälläni herran yllättämään - vähänkös olin pollea ja esittelin hänelle sitten ylvään kuningatar istuma-asentoni kuuluisan katseeni kera, jolla paimensukuiset laitetaan ruotuun. En oikein päässyt selville tehosiko se Nepoon, siis olenko nyt myös hänen kuningattarensa?!?

Valkeni sunnuntai aamu pentukodissani: Ennin ja meikäläisen turkkia vielä suoristeltiin ja taas pääsin boksiini. Olo oli hieman epävarma, kun mammaakaan ei näkynyt - mihinkähän minua oikein viedään. Kasvattajani tarinoi, että pääsen jälleen näyttelemään isoon kissanäytelmään. Vähän alkoi jo jännitys tuntua mahan pohjassa; enhän ollut ehtinyt harjoitella rooliani. Näytelmäpaikalla kaikui, ympärilläni oli taatusti lauma tiikereitä ja ihan vieressäni ulvaisi musta pantteri - tai ainakin niin luulin. Minua yritettiin kiskoa boksini perältä, jonne olin piiloutunut. Pakkohan sitä oli murista ja sihistä - eikä omaa mammaani näkynyt missään! Eläinlääkäri yritti käpälöidä- ei kai taas nesteytystä isolla neulalla? Se juttu muistui edellisestä eläinlääkäristä mieleen- pitäisiköhän varmuudeksi iskeä hampaat eläinlääkärin käteen? Eikä vieläkään mammaa ollut missään - RAMPPIKUUME ISKI! 

Onneksi kasvattajani on niin ymmärtäväinen ja pitää meistä kissoista superhyvää huolta. Hän lohdutteli ja kertoi, että mamma tulee pian. Ja ilmoitti sitten, että voin tällä kerralla jättää näyttelemisen väliin. No huh onneksi - kuka sitä nyt tiikeripantterilaumassa haluaa näytellä pienenä kissana. Mamma saapui paikalle - päiväni oli pelastettu! Ulkaltauduin ulos boksistani mammalle kehräämään ja puskemaan. Hän nosti minut näyttelyhäkkiini ja sain rauhassa katsella ympärilleni. Totesin etteihän siellä tiikereitä ollut ja pantterikin oli kadonnut. Kissamaisia hajuja kuitenkin ja tuijottavia ihmisiä - no nehän nyt on ihan kiva juttu. Niille oli ihan pakko vähän näytellä söpöstelyä ja selällään kellistelyä ja puskemista - takapöksyt vähän vielä tärisi. Mamman sylissä sain katsella näytelmän etenemistä ja harjoitella seuraavaa rooliani varten, jotta silloin ei ramppikuume yllättäisi!

Enni-siskoni oli niin reipas tyttö koko ajan. Hän suorastaan nautti näyttelemisestä ja näytelmätuomarikin piti hänestä kovasti kehuen kaunista päätä ja profiilia sekä upean pitkää häntää - hienoa sisko!

Kyllä Enni onkin kaunis tyttö - oikea prinsessa!

Samu-veljeänikin vähän jänskätti, mutta hän veti hienosti oman osuutensa näytelmässä.

 

Kaikkein parhaiten roolissaan suoriutui kuitenkin lauantaina kuulemma Velmu- veljeni. Hän sai Ex-1 ja värin parhaan -tittelin. ONNEA VELMU! (Minulla ei nyt ole sinusta kuvaa tähän laittaa, mutta kasvattajani sivuilla on sinusta kuvia!)

Kotiin päästyäni paimensukuiset alamaiseni ottivat minut  riemuiten vastaan. Yrittivät tukea kuononsa boksiini, hyvä että ulos pääsin. Sitten Niehku-ystäväni pesi minusta vieraat hajut pois päästä varpaisiin, toki itse viimeistelin lopputuloksen. Ja pääsin makoilemaan omalle sohvalle! Ensin tietysti tarkistin, että kaikki karvapallot ovat tallella pentuhuoneessa!

Jukrat nehän ovat oppineet melkein kävelemään poissaollessani - ja olin vain 24 H - matkalla.

JA MAMMA - seuraavalla kerralla olet mukanani koko ajan, niin ei näytteleminen jännitä niin paljon!