Eihän Haaveissa varsinaisesti mitään vikaa ollut - mutta kyllä niistä oli aika luopua!

 

 

Kyllä on meikäläisen hermoja viimeisten viikkojen aikana koeteltu melkoisesti. Minähän jo mielestäni olin oppinut strategiset keinot pysyä Haaveista erossa, mutta toisin välillä kävi. Mamma väittää, että se johtui uteliaasta, siis liian rohkeasta, luonteestani - minä olen toista mieltä. Ne Haaveet vaan oli vielä riiviömäisempiä koiranalkuja kuin tammikuiset Taikapennut viime vuonna! Pakko oli kulkea korkealla ja vikkelästi, mutta aina sekään ei onnistunut. Ihan joka paikkaan kun ei meillä päsee korkeuksia pitkin. Lattiarajaan laskeutuminen sitten puolestaan sai aikaan ryntäyksen, Haaveet hyökkäsivat kimppuuni ja taas olin kasan alimpana - ihan niinkuin Taikapentujen kanssakin. Onneksi mamma toimi edelleen ikiomana turvanaisenani - aika monta kertaa minut täytyikin pelastaa riiviöiden hampaista.

"Koittakaa nyt hillitä vähän. En varmasti tule täältä tuolilta riekkumaan teidän kanssanne". En voi käsittää mikä koiranalkuja oikein riivaa, kun niiden pääasiallinen leikkitapa on pureminen ja retuuttaminen. Häntäänikin ne yrittivät metsästää ja järsiä. 

Liikuin sitten missä tahansa ja minne tahansa, niin aina joku Haave seurasi perässäni varjon lailla, joskus kolme ja välillä kaikki viisikin. Lopulta ne oppivat vielä hakkumaankin minua! - minua Saaga-kuningatarta. Ei mitään käytöstapoja. Kyllä teki niin monta kertaa mieli nostaa käpälä kynsien kera pystyyn ja kokeilla Haaveiden kuonon kestävyyttä. Mutta hillitsin kuitenkin vanhempana ja viisaampana itseni - olen aika ylpeä itsestäni. Hyvä minä!

Ei ruokarauhaakaan - kuvittelikohan ne, että tiputtelen niille omia raksujani välipalaksi. Onneksi oma raksukuppini on kiipeilupuun ylimmässä tasossa, sinne ei kukaan paimensukuisista yletä!

"Nanouk, sille sohvalle ei saa koirat kiivetä" - no pakkohan se on kertoa, kun mamma on jossain poissa. 

Onneksi Niehku välillä leikitti omia Haaveitaan. Ne olivat niitä meikäläisen rauhanhetkiä - niitä olisi voinut olla kyllä enemmänkin. Kaksi Haavetta lähti 7-viiikon iässä ja hetkeksi talo hieman rauhoittui. Pian jäljelle jäänyt kolmikko kuitenkin aloitti rallaamisen ja sitä sitten jatkui ja jatkui ja jatkui... kunnes tuli päivä jolloin viimeinenkin Haave lähti maailmalle.

Niehku-ystävääni kävi kyllä sääliksi, kun hän joutui kaikista Haaveistaan luopumaan. Niehku-ystäväni hyvästeli kauniisti omalla tavallaan jokaisen lähtijän. Tiukin paikka taisi olla ero Nanoukista - äidin ja ainoan tyttären välillä oli niin kauniin hellä side - ihan meinasi kyynel tulla meikäläisenkin silmäkulmaan, kun Nanouk lähti. Mutta Niehku-ystäväni oli tosi reipas luopuja.

Maanantai-iltana tuli hiljaisuus - vain oma karvatassuväki paikalla. Mamma antoi kaikille paimensukuisille alamaisilleni luut palkaksi kärsivällisyydestä, jota ne olivat pentuhulinan aikana osoittaneet. Niehku järsi omansa pentuhuoneen sohvalla...

Viisas Musta eteisessä...

:: ja Pehmo Nalle asettautui olohuoneeseen. Minä kun en luista välitä, sain palkkioksi mamman kanssa leikki-pusutteluhetken ihan rauhassa - eikä kukaan hyökännyt niskaani!

 

 

No Haaveista päästiin eroon ja nyt sitten odotellaan Helmeä....

 

 Helmi n. 8 viikkoa

Helmi on vauhdikas tyttö, taitaa olla vielä vauhdikkaampi kuin meikäläinen aikanaan. Tai no, satutinhan minäkin tassuni, kun kiipeilyriekkumisen seurauksena tipahdin ikävästi alas. No näin kuulemma kävi sitten meidän Helmellekin juuri 8-viikkoissynttäripäivänä. Päivän aikana piti ilmeiseti kiipeillä ja koheltaa ihan liian kanssa ja kasvattaja-mummin kotiuduttua töistä Helmi tuli kolmella jalalla vastaan. Samaiseksi illaksi oli varattu rokotusajat. Helmi ei saanut rokotusta, mutta sen sijaan sai röntgenkuvausta varten rauhoituspiikin. Kuvassa näkyi pieni hiusmurtuma oikean takajalan sääressä. Helmi sai kipulääkettä ja viikon ajaksi tyttönen kuulemma yritettiin rauhoitella pysymään pentupesässä ja olemaan riekkumatta. Onneksi viikon päästä kontrollikuvassa jalka oli varsin hyvässä paranemisvaiheessa ja Helmi sai lähteä varovasti liikkeelle - siis varovasti!

Mamma käväisi tänään tervehtimässä Helmeä - ikää nyt reilut 11-viikoa - ja vei sitten samalla kuulemma kuljetusboksin jo valmiiksi odottelemaan kotiintuloa. Minä sain tuliaisiksi Helmen ja muiden kissamaisuuksien tuoksuisen pyyhkeen. Voin kuulemma totutella Helmeen - ettei tarvitse sihistä ja murista, kun se kotiutuu. "Aha, vai niin ajattelitte!" - katsotaan sitten...

Mamma kertoili, että Helmi on hyvin hyvin vauhdikas tyttönen, joka ei tosiaankaan yhtään tassua enää aristele. Varmimmin Helmi löytyi sieltä missä jotain tapahtui, missä peiton kulma heilahti, missä verho heilui vauhdilla... korkeuksista, melkein katonrajasta... ohhoh!!!

Helmi paini veljensä Ressun kanssa antaumuksella ja välillä painikaveri vaihtui, sulkalelu piti pyydystää ja höyhentää... Nythän on niin, että tänne ei tulla riehumaan! Täällä leikitään kyllä hieman rauhallisemmin. Täällä ei kiipeillä, ei edes harkita verhoihin kiipeämistä. Taitaa tulla aikamoinen pyörremysrky meille Helminkuussa! Minulla on pari viikkoa aikaa miettiä miten laitetaan pentu aisoihin. Onneksi se on paljon pienempi kuin ne Haaveen pennut. Pohditaan keinoja....

Tässä on Helmi ja Ressu, Taika,  Karkki ja Poju. Lola ja Sonja puuttuu - he kaikki ovat minun puolisisaruksiani :)

Helmeä odotellessa....